Myytti nr.6: Lapsen isä ihastuu lapseen heti hänet nähtyään vaikka ei aiemin olisi lasta halunnutkaan

Aika monet miehet tässä maailmassa ovat haluttomia ottamaan vastaan isän roolia. Sillä aikaa kun nainen on raskaana voivat miehet suurilta osin jatkaa omaa elämäänsä täysin normaalisti. Joissakin parisuhteissa isät jatkavat omaa yksityistä elämäänsä vielä lapsen syntymän jälkeenkin. Ja koska naisilla kuitenkin on voimakas lisääntymisvietti - voimakkaampi kuin miehillä - jää koko lisääntyminen naisen harteille. Naiset joilla on miehiä jotka eivät raskauden aikana ole heitä tukeneet saavat kuulla, että kyllä se mies tykkää olla isänä kunhan näkee oman vastasyntyneen lapsensa. 

Itse ymmärän kyllä paremmin niitä isiä joiden isänvaisto ei herää edes nähtyään oman lapsensa ensimmäistä kertaa. Miksi se heräisi vain visuaalisen havainnon jälkeen? Koska miehet ovat enemmän visuaalisia olentoja kuin naiset? Eiväthän kaikki naisetkaan heti ole sinut äitiytensä kanssa vaikka lapsi on ollut kropan sisällä ensimmäiset 9 kuukautta ja makaa heidän rinnallaan heti syntymän jälkeen. Miten sitten mies jolla ei ole ennen lapsen syntymää ollut minkäänlaista tunnesidettä lapseen yht'äkkiä olisikin täysin myyty lapsen nähtyään. Okei, se voi olla konkreettisempi asia nähdä lapsi kuin se, että siellä vaimon tai tyttöystävän mahassa kasvaa uusi elämä. Mutta lapsethan ovat hyvin vaativia. Ymmärrän hyvin kuinka joku isä ottaa hatkat heti lapsen syntymän jälkeen jos ei innolla ole edes isyyttä odottanut. 

Toki löytyy niitäkin miehiä joille isyys tulee luonnostaa ja jotka oikeasti haluavat isiksi. Mutta enimmäkseenhän se kylläkin on naisten juttu... ja jotta naiset itse voisivat luottaa siihen, että siellä jossain on se mies joka haluaa isäksi on näitä myyttejä isyydestä viljeltävä. Olisihan se kauheata lisääntymiskykyisen naisen kannalta jos sanottaisiin, että ei siitä miehestä valttämättä koskaan tulee isää joka sellainen oikeasti haluaa olla. Vastahakoisia isiähän tämä maailma on pullollaan. 

Myytti nr.5: Synnytyksen jälkeen kannattaa jäädä sairaalaan, jotta tuore äiti saa levätä

Mikä valhe! Lähipiirini kehoittivat minua jäämään sairaalaan synnytyksen jälkeen niin pitkäksi aikaa kuin vain mahdollista. He sanoivat, että sairaalassa saisin levätä ja lastenhoitajat huolehtisivat lapsestani. Kotona taas minua odottaisi sekä lapsen ympärivuorokautinen hoito että kotityöt. Minulla oli omat aavistukseni siitä millaista sairaalassa olisi olla synnyttäneiden osastolla, mutta sekin kuva oli aivan liian herttainen verrattuna todellisuuteen.

Sitä kutsutaan nykyään vierihoidoksi. Lapsi on heti syntymästä lähtien äitinsä vieressä, jotta äiti-lapsi suhteesta tulisi mahdollisiman vahva heti alusta lähtien. Ymmärrän kyllä ajatuksen, mutta miten siinä äiti pääsee lepäämään? Eihän äidillä ole hetken rauhaa edes sairaalassa kun itse joutuu kaikki paikat kipeänä synnytyksen jäljiltä hoitamaan lastaan ilman apua. Miksi siis olla sairaalassa jos tilanne on aivan sama kuin jos olisi kotona?

Minä sain tarpeekseni sairaalassa olosta jo 10 tunnin jälkeen. Kuitenkin varmuuden vuoksi meitä lapseni kanssa pidettiin ankeassa sairaalassa 1,5 vuorokautta synnytyksen jälkeen. Sänky oli todella epämukava sairaalassa ja sainkin siitä ainoastaan kaikki lihakseni kipeiksi. Episitomiahaavan kanssa sängystä nouseminen oli hankalaa. Yhden hengen huone oltiin jaettu kahdelle äidille. Huoneessa oli siis todella huonosti meille kahdelle äidille vastasyntyneiden kanssa tilaa. Toisen äidin sänky oli kaappien edessä, jossa omatkin tavarani olivat, joten en päässyt käsiksi omiin tavaroihini koko sinä aikana kun olin osastolla. Jouduin pyytämään hänen sänkyään siirrettävän, jotta sain edes tavarani pois sieltä silloin kun olin lähdössä. Lisäksi sairaalassa oli menossa iso remontti, joten aamusta kello 7 lähtien kaikui remonttiin liittyviä ääniä. Yritä siinä sitten levätä.

Ei, se on paljon parempi olla kotona heti synnytyksen jälkeen. Kun itse pääsin kotiin muttui oloni heti hieman paremmaksi. Omassa sängyssä oli mukavampi nukkua ja sain olla omien tavaroitteni kanssa. Lapsi pääsi omaan huoneeseen eikä minun tarvinnut nukkua hänen vieressään. Minusta lapsen paikka ei ole samassa sängyssä äidin kanssa, vaan heti alusta lähtien itsenäisesti omassa sängyssä. Eipä tarvitse sitten pahimmassa uhmaiässä alkaa vääntämään kättä lapsen kanssa siitä, että hänen pitäisi nukkua omassa sängyssä kun se on jo vastasyntyneestä opittu.

Joten tulevat äidit: Mikäli sairaalassa jossa synnytätte on käytössä vierihoito... voitte olla varmoja siitä, että saatte paremmin levättyä kotona lapsen isän kanssa kuin vieraassa sairaalaympäristössä kaikkine meluhaittoineen ja vieraine ihmisineen. En voi ymmärtää äitejä jotka ehdoin tahdoin haluavat sairaalassa olla esim. 5 vuorokautta lapsen syntymän jälkeen. Ja pari sanaa vielä näistä perhehuoneista. Sairaalassa jossa synnytin (yksi Suomen isoimpia sairaaloita) oli ainoastaan yksi - YKSI - perhehuone synnyttäneiden osastolla. Ja sekin oli käytössä perheellä, jossa isä oli 12 tuntia päivästä töissä!! Olisiko kuitenkin ollut järkevämpää antaa huone sellaiselle perheelle kuten meidän, jossa isä olisi ollut kokoajan sairaalassa paikalla? Kuulin kyllä muidenkin äitejen osastolla motkottavan juuri kyseisestä perhehuoneen valloittaneesta pariskunnasta. Olisihan se luksusta saada oma huone, jossa neliöitä aika paljon enemmän kuin esim. huoneessa jossa itse jouduin olemaan.

Myytti nr.4: Synnytyskipu häviää samantien kun näet oman vastasyntyneen lapsesi

Tätä minulle kaikki ovat ympärilläni hokeneet. Myös media kertoo meille naisille, että kyllä sen synnytyskivun kestää kun se kipu lakkaa kuin seinään kun näkee oman vastasyntyneen. Pitäisi siis alkaa tuntua siltä välittömästi kun katse kohtaa oman lapsen, että kipu ei ollutkaan niin paha ja tämän tekisi koska vain uudestaan. Jotkut ovat tätä kuvailleet jopa euforisena kokemuksena.

For real...? Käytän nyt jälleen omaa kokemusta tämän myytin murtamisen pohjalla. Olin hyvissä ajoin ennen synnytystäni lukenut kirjallisuutta aiheesta ja suunnitellut kuinka haluan synnyttää. Olin valmistellut synnytystä erillaisia tekniikoita harjoitellen ja ostamalla "apuvälineitä" kipua lievittämään. No, tottakai sijoituin niiden muutaman pronsentin joukkoon joilla raskaus eteni normaalina yli viikon 42! Joten jouduin käynnistettäväksi. Kaksi päivää synnytystä yritettiin sairaalassa käynnistää ennen kuin vihdoin lapsivesi meni. Kun lapsivesi meni olivat kivut jo niin kovia etten muistanut yhtään mitään omasta suunnitelmastani tai apuvälineistä joita olin sairaalaan raahannut mukanani. Halusin vain mahdollisimman nopean kivunlievityksen ja sillä siisti. Lapsi piti saada ulos, jotta tämä kauhea raskaus saataisiin lopultakin päätökseen.

Ensiksi kätilö puhui minut ympäri kokeilemaan ilokaasua, vaikka olin jo aikaisemmin ja myös siinä synnytäessäni sanonut, etten ehdottomasti ilokaasua tahdo. Olin kertonut, että sitä joskus aikaisemmin olin saanut ja siitä oli vain tullut paha olo. Kätilö tuuppasi kuitenkin naamarin kasvoilleni ja käski hengitellä. Niinpä niin - pari minuuttia myöhemmin aloin yökkiä ja voida pahoin. Siinä vaiheessa vasta kätilö totesi, ettei tainnut ilokaasu olla minun juttu. Sitten synnytyssaliin marssi äkäinen anestesialääkäri, joka asensi selkääni Epiduraalin. Epiduraali ei itselläni lieventänyt tuskaa kuin noin 45 minuuttia ennen ponnistusvaihetta. Eikä se kyllä ollut mikään taivaanportit avaava-kokemus, kuten jotkut sitä kuvailevat.

Ponnistusvaihe kesti lähes kaksi tuntia. Kaksi tuntia täyttä kipua ja kärsimystä. Synnytys päättyi episitomiaan ja keinotekoiseen oksitosiiniin, kun lapsen sydänäänet alkoivat mennä mataliksi. Kun sitten lapsi tuli maailmaan sain hänet melkein heti rinnalleni. Mutta kipu ei lakannut enkä kokenut mitään hurmosta. Kätilö ompeli episitomian jättämää haavaa ja tunsin kuinka alapääni oli aivan liekeissä. Tahdoin vain pois koko tilanteesta. Olin täysin uupunut. Minulla oli hirvittävä nälkä, olin yltä päältä likainen ja nukutti todella kauheasti.

Ainut mitä synnytyksen jälkeen tunsin oli helpotusta siitä etten ollut sentään kuollut synnytyssaliin. Mutta tosiaankaan ei synnytys kokemuksena ollut sellainen kuin olin odottanut tai kuten minun oltiin annettu ymmärtää. Ei siis pidä paikkaansa, että synnytyskipu häviää ja kokee olevansa onnellisin ihminen maan pinnalla kun lapsi putkahtaa maailmaan.

Myytti nr.3: Raskaana oleva nainen hohtaa ja on kauneimillaan

Näinhän sitä tuumataan kertoa raskaana oleville tai raskautta yrittäville naisille - että he muuttuvat jumalattariksi raskauden aikana. Iho hehkuu elinvoimaa, vatsa pyöristyy kauniisti, hiukset tuuhenevat, ja niin edelleen. Oikeasti, kenelle tällaista tapahtuu raskauden aikana?

Itse en ainakaan kokenut olevani mitenkään hehkeä raskauden aikana. Iho ja hiukset rasvaantuivat, selän ja kasvojen iho näytti siltä kuin teinivaihe olisi palannut takaisin, nielu ja sieraimet olivat jatkuvasti täynnä limaa, ikenet vuosivat verta, vatsani ei alkanut pyöristymään ennen kuin viikolla 30 ja siihen asti näytin vain lihonneeni.... Listaa voisin jatkaa loputtomiin. Minua ällötti oma vartaloni enkä kokenut mitään lohtua siitä, että sisälläni kasvoi pieni ihme. Olo oli todella tukala ja vaivautunut. Samaa kuulin myös monelta ystävältäni jotka olivat juuri olleet raskaana. 

Kysymykseni kuuluukin: Mistä löytyvät nämä itsensä jumalattariksi tituleeraavat tulevat äidit, joiden mielestä raskaus kaunistaa ja pukee heitä? Mitä seksikästä on siinä, että vatva pömpöttää eikä pahanolon vuoksi pysty mitenkään edes laittautumaan. Itseltäni jäi ainakin täysin meikkaaminen ja hiustenlaittaminen raskauden aikana... ei kerta kaikkiaan jaksanut tai ollut aikaa sellaiseen. 

Tänä päivänä ärsyttääkin suunnattomasti kaikki opukset ja lehtiartikkelit, joissa raskautta kuvaillaan naisen parhaana aikana. Näin ei ainakaan minulle käynyt. Raskaus oli oman elämäni kauheinta ja ankeinta aikaa. Mutta sitähän ei saa sanoa ääneen... 

Myytti nr.2: Pahoinvointi on osa alkuraskautta ja se on vain kestettävä hammasta purren

Monella naisella alkuraskaudesta, eli ensimmäiset kolme kuukautta, esiintyy pahoinvointia. Sitä kutsutaan aamupahoinvoinniksi, koska se usein miten tulee aamulla. Yleensä raskaana olevilla naisilla pahoinvointi on lievää ja menee 12 raskausviikon jälkeen täysin ohi. Kaikilla naisilla tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Joillakin pahoinvointi on niin rankkaa etteivät he pysty syömään tai juomaan mitään oksentamatta sitä samantien ulos.

Minulle kävi juuri näin. Raskausviikolta 7 lähtien voin todella pahoin. Kerroin siitä ensimmäisellä äitiysnevola käynnillä ja olin huolestunut, sillä pahoinvointi esti työssäkäynnin. Sieltä vastaus oli varsin tyly: "Sinun pitää syödä useita pieniä aterioita eikä sängystä saa nousta ilman, että on ensiksi syönyt jotain..se menee ohi pian!". Kokeilin sängyssä syömistä ennen ylösnousemista - se ei auttanut. Yritin syödä useita pieniä aterioita, mutta jokaisen jälkeen oksensin. Minua janotti jatkuvasti. Oli kesä ja kuuma, mutta joka kerta kun join vettä tuli se ylös samantien. Oloni oli todella surkea. En pystynyt edes nousemaan sängystä, sillä jokainen hetki heikotti ja voin pahoin. Mitä vain teinkin oksensin aina. Minua vaivasi myös närästys ja kävinkin apteekissa hakemassa siihen lääkettä. Apteekissa minua vastassa oli täti joka antoi minulle luennon siitä kuinka vaarallisia närästyslääkkeet ovat raskauden aikana. Hänen mukaansa ei ole markkinoilla yhtäkään luotettavaa valmistetta jota raskaana voi syödä. Onneksi olin tutkinut asiaa netistä ja tiesin, että Rennie on täysin turvallinen raskaana oleville. Mutta jos en olisi sitä tiennyt olisin joutunut lähtemään apteekista tyhjinkäsin virheellistä tietoa levittävän myyjän vuoksi. Eikö siis kannattaisi kouluttaa apteekin henkilökunta vähän paremmin vastaamaan asiakkaiden tarpeisiin?!

Viikolla 13 minulla oli ensimmäinen ultraäänitutkimus. Siellä kerroin kätilölle pahoinvoinnistani. Hän oli kauhuissaan ja antoi ohjeet ostaa apteekista lääkettä matkapahoinvointiin nimeltä Postafen. Kätilön mielestä olin laihtunut 5 viikossa todella paljon. Painoni oli pudonnut 7 kiloa ja siitä syystä hän antoikin ohjeita, jotta saisin edes jotain syötyä. Hän kehotti imeskelemään jääkuutioita ja syömään mehujäitä, jotta saisin edes vähän ravintoa ja nestettä. Mutta viesti oli jälleen sama: "Kyllä se kohta menee ohi!". Kamppailin raskausviikolle 17 asti ennen kuin pahoinvointi hellitti. Itkin onnesta ensimmäisen viikon ilman pahoinvointia kun pystyin taas syömään. Tuntui niin ihanalta ettei tarvinnut oksentaa jokaisen aterian tai juoman jälkeen.

Pahoinvointi ei siis ole ainoastaan pieni alkuraskauden oire vaan voi viedä koko elämänhallinnan. Rajuissa tapauksissa, kuten omani, ei välttämättä kykene edes nousemaan sängystä, laihtuu hurjasti ja voi jopa joutua sairaalaan nesteytykseen. Sinnehän olisin itsekin kuulunut (näin jälkikäteen lääkärin mielestä), mutta uskoin terveydenhoitajaa neuvolassa, joka sanoi pahoinvoinnin kuuluvan asiaan. Miksei sairaanhoitohenkilökuntaa voida kouluttaa paremmin ja opasta heidät ottamaan huomioon ettei kaikilla raskaus etene samalla tavalla kuten keskiverto naisella? Tällaiset myytit ovat haitallisia terveydelle!

Myytti nr.1: "Ilman raskaudenehkäisyä tulet heti raskaaksi"

Näin minulle vannottiin sairaanhoitajan toimesta ollessani 16-vuotias. Siksi hän pitikin sitä tärkeänä, että käyttäisin ehkäisypillereitä. Vaikka tuolloin olin aivan sekaisin vauvakuumeesta tahdoin tehdä hyviä päätöksiä elämäni suhteen. Tiesin, että teiniäitinä ilman vakituista työpaikkaa tai edes koulutusta olisi lapsen kanssa vaikea tulla toimeen. Siksipä käytinkin e-pillereitä 4,5 vuoden ajan. Sitten tahdoin lapsen avopuolisoni kanssa. 2 vuotta yritin tulla raskaaksi kuukausi toisensa jälkeen - mitään ei tapahtunut! Olin perehtynyt kuinka voisin tulla raskaaksi helpommin. Ajoitin seksin harrastamisen "oikeille päiville", söin terveellisesti ja pidin itsestäni hyvää huolta. Huolestuneena siitä, että minussa olisi jotakin vikaa kävin jopa lääkärillä joka vakuutti ettei minussa mitään lääketieteellistä vikaa ollut.

Sitten erosin puolisostani ja aloitin villin sinkkukauden. Sinäkään aikana en tullut kertaakaan raskaaksi. Kaikkien näiden vuosien jälkeen uskoin, etten koskaan pystyisi saamaan biologisia lapsia. Tapasin uuden miehen ja harrastin hänen kanssaan suojaamatonta seksiä useita kertoja viikossa - ilman, että päädyin raskaaksi. Kunnes viiden kuukauden seurustelun jälkeen olinkin yht'äkkiä raskaana! En voinut uskoa sitä todeksi. Olin jo hyväksynyt ettei minusta biologista äitiä tulisi koskaan. Raskaus oli niin suuri shokki etten pystynyt jatkamaan raskautta vaan päädyin aborttiin pian raskaustestin positiivisen tuloksen jälkeen. Hankin itselleni ehkäisytietokoneen, jolla varmistin etten harrastanut seksiä sellaisina päivinä jolloin oli suurin riski tulla raskaaksi.

Muutama vuosi myöhemmin aloin todella haluta biologista lasta ja päätimme mieheni kanssa yrittää tulla raskaiksi. Sepä ei noin vain onnistunutkaan. Meni puolivuotta ennen kuin olin raskaana. Ja silti olin heti alusta lähtien tehnyt ovulaatiotestejä, syönyt luonnonlääkkeitä joiden piti edistää raskaaksi tulemista, en stressannut tai muutenkaan voinut huonosti. Olin jälleen luopumassa siis toivosta kun tulin raskaaksi.

Joten se, että raskaaksi on helppo tulla on ainakin omalla kohdallani ollut täyttä valhetta. Miksi myydä jokaiselle naiselle tuota samaa myyttiä kun todellisuudessa ihmiset eivät ole kaikki samanlaisia? On toki naisia jotka tulevat todella helposti raskaaksi, sitä en kiellä. Meillä kaikilla on kuitenkin uniikki keho, joka ei aina toimi sulavasti omien toiveidemme mukaan vaikka kuinka haluaisimme. On mielestäni väärin sairaanhoitohenkilökunnan toimesta pelotella kaikkia nuoria naisia sillä, että tulee raskaaksi heti jos ei käytä ehkäisyä. Todellisuushan on aivan täysin toinen!

Mistä kaikki sai alkunsa

Meillä kaikilla on oma tarinamme siitä mikä sai meidät haluamaan lapsia. Joillakin se lähti jo varhaisista nukkeleikeistä toisilla taas biologisen kellon tikitys käynnisti ajatukset omasta lapsesta. Oli miten oli tahto tulla äidiksi on niin syvään juurtunut, ettei sitä poista mikään muu kuin juurikin oman lapsen saaminen. 

Itselläni ei varhaisessa lapsuudessa ollut mitään fantasioita äitiydestä. Oikeastaan inhosin lapsia enkä tahtonut leikkiä edes ikäisteni kanssa. Mutta sitten se tapahtui. Täytin 16 ja löysin itseni yllättäen lastenvaatteita ihailemasta. En ole tänäkään päivänä aivan varma siitä mikä vauvakuumeen laukaisi, mutta se oli jotain aivan kammottavaa. Kaikki päivät käytin suunnitellen äitiyttä ja valmistellen tulevalle pienokaiselle hyvää kotia. 17-vuotiaana Tukholmassa opin nopeasti tuntemaan kaupungin hyvät ja huonot lastentarvikeliikkeet. Kävin kokeilemassa vaunuja, tutkin hoitotarvikkeita, luin äideille suunnattuja julkaisuja, laskin budjettia ja illat selailin sivustoja joilla listattiin kuumimmat nimet lapsille. Öisin näin unta omasta pienestä lapsesta. Olin aivan valmis äidiksi - tai niin ainakin luulin. 

Jos olisin 17-vuotiaana saanut kuulla, että äitiyteen minulla oli vielä matkaa 12 vuotta olisin kuollut siihen paikkaan. Kaipuu tulla äidiksi oli todella kova eikä mikään pystynyt tunnetta karkottamaan. Niiden 12 vuoden aikana joina haaveilin lapsista oli kylläkin useita kausia jolloin todella harkitsin olisiko äitiys sittenkään minun juttu. Mutta lasten kaipuu pompahti aina takaisin ja mitä vanhemmaksi tulin, sitä suurempi kaipuu oli. Olin kuitenkin asettanut itselleni takarajan jonka yli en aikonut mennä - 30! Yli 30-vuotiaana en lapsia lähtisi tähän maailmaan enää tekemään.

Tänä päivänä minua askarruttaa olisinko yhtä kiihkeästi halunnut lasta jos olisin myyttien sijaan saanut oikeita faktoja? Vai olisiko voimakas vauvakuume joka tapauksessa sekoittanut pääni?